Milloin viimeksi minä...

Löysin yhdestä blogista tällaisen eräänlaisen haasteen mikä vaikutti mukavalta ja ajattelin toteuttaa sen ihan näin muuten vain.

Viimeksi minä...

Itkin juuri äsken liikutuksesta televisiota katsellessani. Mikäs muukaan sieltä tuli kuin toisenlaiset äidit. Vauvan syntymä on aina yhtä liikuttavaa!

Suutuin kun löin käteni todella kovaa vessan oveen, sillä se ei mennyt kiinni välissä olevan lelun takia. Hetken teki mieli repiä koko ovi saranoiltaan ja heittää kaikki lelut jonnekin evakkoon...

Ilahduin kun tytöt leikkivät niin hienosti sovussa keskenään, sekä siitä kun Leevi oli pedannut sängyt aamulla ja laittanut Minealle aamupalan vaikka hänellä oli hirmuinen kiire kouluun.

Harmistuin oikeastaan tälläkin hetkellä kun mietin Alinan huomista lähtöä isänsä luokse. Ei siihen kyllä ikinä totu ja tuntuu päivät todella pitkiltä. Myös Minea kaipaa Alinaa hänen poissaollessaan kovasti.

Luin eilen Minna Haatajan, Hyvä syntymä kirjaa erästä tehtävää varten. Suosittelen kyseistä kirjaa kaikille ketkä ovat kiinnostuneet tai etsivät tietoa luonnollisesta ja/tai aktiivisesta synnytyksestä.

Urheilin eilen illalla tyttöjen kanssa leikkimielisesti. Sain kunnian olla vuoronperään molempien hevonen ja konttailin polvet mustelmilla pitkin asuntoa ties kuinka kauan sekä treenailin vähän vatsalihaksia Minea painona. Sen tunsi kyllä tänään että jotain tuli eilen tehtyäkin ja harjoitukset tehosi siellä missä pitikin!

Inspiroiduin selaillessani Facebookissa retron sisustuksen ryhmää. Minulla on niin paljon ideoita ja toiveita tulevan asunnon sisustuksen suhteen. Meillä on Leevin kanssa hieman näkemyseroja sisustustyylin valinnassa mutta ehkä pääsemme yhteisymmärrykseen sitten kun uusi koti löytyy ja pääsemme tositoimiin.

Söin iltapäivällä paistettua punakaalia ja kananmunaa. Taas venähtänyt ruokailut, pitää vielä jotain haukata ennen nukkumaan menoa.

Herkuttelin perjantaina vähäsen halloweeniherkkuja, nam!

Kokeilin jotain uutta hedelmää viikonloppuna vieraillessamme Leevin kummitädillä, pomeloa. Olenkin nyt ostanut sitä myös kotiin ja se jää varmasti yhdeksi suosikki hedelmäkseni!

Tapasin päiväkodin henkilökuntaa hakiessani Alinan. Hoitajat ovat todella mukavia ja päivähoito siellä mielestäni laadukasta.

Päätin pudottaa painoa, mikä on ruokavalion osalta sujunut oikein hyvin, mutta joku silti kyllä mättää. Olen harkinnut ravitsemusterapeutilla käyntiä ja mahdollisesti kilpirauhasarvojen kartoittamista, koska tulosta ei synny vaikka tiedän että energiavajetta kyllä tulee. Onneksi maidontuotanto ei ole ainakaan vielä tästä häiriintynyt, siinä tapauksessa täytyy lisätä jälleen energiansaantia.

Häkellyin kun unohdin lapseni henkilötunnuksen sitä tiedusteltaessa. Jaa mitkä imetysaivot..?

Tällaista tänään, vaihteeksi ihan kiva tehdä vähän erilaista postausta. Jos jollain on ideoita tai muuten aiheita mistä haluaisi minun kirjoittavan, niin ottaisin mielelläni niitä vastaan!

- Liisa

Kuvasatoa

Otin tänään hieman kuvia tällä uudella puhelimella, tässä muutamia niistä.

- Liisa

Elämä uusperheenä

Kuten monet teistä saattavatkin jo tietää, esikoiseni on syntynyt edellisestä suhteestani.  Olemme siis uusperhe, näin virallisella termillä kutsuen. Olen lukenut ja nähnyt erilaisia kokemuksia uusperheen toimivuudesta ja sitten siitä toimimattomuudesta. Usein tuntuu, että suurin haaste on uuden kumppanin suhtautuminen siihen ei omaan lapseen, ei niinkään lapsen suhtautuminen uuteen aikuiseen.

Alina on ollut aina hyvin herkkä lapsi ja on sitä edelleen. Meillä aluksi tuotti ongelmia Alinan suhtautuminen Leeviin. Alinaa selvästi kiinnosti uusi aikuinen, mutta hän vierasti paljon ja tottuminen vei pitkän aikaa. Leevi toimi nuoresta iästään huolimatta todella luontevasti lapsen kanssa ja alun epävarmuuksien jälkeen heistä tulikin todella tärkeät toisilleen.

Nyt kun aikaa on kulunut, on ongelmana enemmän se, että Alina ei yhtälailla noudata Leevin ohjeita vaan toimii vasta silloin kun minä tulen paikalle. Uusi ilmiö on myös tämä "Leevi, äiti antoi luvan ottaa lisää jälkiruokaa!" lällättely, mikä saa ajoittain Leevin pinnan myös varmasti kiristymään. Usein puhutaan lapsen kunnioituksesta aikuista kohtaan, mutta mielestäni se on jotenkin harhaanjohtava käsite. Me kunnioitamme kaikki toisiamme, eikä kukaan ole toisen yläpuolella tai jotenki "johtoasemassa". Lapsen tunteet tai toiveet ovat aitoja, eikä voi vedota vain siihen että no koska aikuinen sanoo niin näin tehdään, piste. Silloin yleensä keskustellaan miksi osapuolet ovat sitä mieltä kuin ovat ja miksi se asia esimerkiksi herättää lapsessa negatiivisia tunteita. Jos kyse on vaikkapa talvikenkien laittamisesta jalkaan, niin voidaan vaikka ääritilanteessa käydä siellä ulkona kokeilemassa mitä tapahtuu, kun sinne menee sukkasillaan. Varpaat kylmettyvät ja uskon että lapsi tällöin viimeistään ymmärtää miksi ne talvikengät on hyvä olla. Toinen esimerkki voi olla vaikka jostakin lapselle mieluisasta paikasta pois lähteminen. Sanoitan lapselle miksi ja minne olemme menossa sekä hänen tunteitaan. On normaalia tuntea harmitusta ja kiukkua, niin varmasti aikuinenkin vastaavassa tilanteessa kokisi, mutta hän osaa hallita tunteensa ja reaktionsa niihin, toisin kuin lapsi. Jos sanotaan että olisit nyt reipas tai että no, äiti tästä sitten lähtee, heippa, niin silloin minulle ainakin tulee sellainen olo ettei lapsi tunne tulleensa kuulluksi ja hänen tunteitaan ei oteta tosissaan. Sekä sen nyt varmasti moni ymmärtää että hylätyksi tulemisen pelko ei tee varmasti hyvää lapselle, varsinkaan toistuvasti. Tähän pakko vielä laittaa esimerkki siitä että usein jos lapsi vaikka kaatuu ja satuttaa itsensä ja alkaa itkeä, niin vanhempi sanoo että ylös vaan, ei sattunut yhtään, höpöhöpö. Miettii tätä vaikka omalla kohdalla jos lyöt itsesi kipeästi ja joku toinen tulee tokaisemaan että paskat sinua mihinkään sattunut. Varmasti tulisi tunne ettei sinua oteta tosissaan ja vähemmästäkin alkaa kiukuttaa.

Nyt mentiin kyllä vahvasti aiheesta toiseen, mutta siis jatketaan. Täysin ongelmitta ei olla siis selvitty mekään, mutta Alinan ja Leevin suhde on siitä huolimatta nykyään todella läheinen ja lämmin. Alinalle Leevi on todella tärkeä.

Mitä minuun tulee niin haastavinta uusperheessä on luonnollisesti ne tilanteet kun lapsi lähtee isänsä luokse. Onneksi niitä päiviä ei kovin montaa kuukaudessa ole, pitkään meni niin että olin aivan murtunut, kun Alina ei ollut kotona meidän kanssa, mutta ajan myötä niitä tilanteita on oppinut sietämään. Varsinkin raskausaikoina eronhetket tuntuivat lähes ylitsepääsemättömiltä, liekö äidinvaisto oli silloin niin vahva hormoneista ja muista johtuen. Kuitenkin on täytynyt järkeillä että lapsi tarvitsee isäänsä, eikä minussa heräävät tunteet saa estää lapsi-isäsuhteen ylläpitoa tai vaikuttaa siihen. Vaikka meillä Alinan isän kanssa on useastakin asiasta eriävät mielipiteet niin se ei ole lapsen vika ja niin kauan kun lapsen on hyvä olla niin se on minulle okei.

En ole missään vaiheessa kokenut että minun tarvitsisi puuttua Leevin tapaan olla vanhempi minun lapselleni, muutamia ihan yksittäisiä tilanteita lukuunottamatta, mitä varmasti monilla tulee ihan yhteisiäkin lapsia kasvattaessa. Muutenkin meillä on melko samanlainen ajatusmaailma lasten kasvattamisen suhteen, niin ongelmia tai ristiriitoja niistä ei yleensä synny.

Kaikenkaikkiaan meillä on nyt mielestäni oikein toimiva perhe ja asiat rullaa hyvin. Näin jatketaan eteenpäin.

- Liisa

Puhelimen päivitystä

Eilen illalla kävi sellainen juttu että puhelimeni sanoi itsensä irti. Sammui yhtäkkiä, eikä siitä auennut millään vaikka mitä teki, akkukin oli juuri ladattu. No, tiesin että puhelimen vaihto olisi ollut pian edessä joka tapauksessa, niin kauan tuo xperia oli minua palvellut.

Tänään siis suunnistimme elisan liikkeeseen valitsemaan minulle uutta luuria. Etukäteen olin kyllä jo melko varma siitä minkä haluan ja siihen lopulta myös päädyin. Nyt kädessä on siis honor 9.

Tällä lyhyellä käyttökokemuksella voin ainakin sanoa olevani tyytyväinen valintaani. Honor 9 vastaa odotuksiani, tärkeitä ominaisuuksia minulle oli oikeastaan vain hyvä kamera ja muistin riittävyys. Tottakai edellämainittujen lisäksi myös esimerkiksi silmää miellyttävä ulkonäkö ja monet muut seikat vaikuttivat siihen, että päädyin juuri tähän.

Tutustun vielä uutukaiseeni lisää, palataan huomenna muiden aiheiden parissa.

- Liisa

Hurjaakin hurjempi, halloween!

Vietimme eilen perheen kesken halloweenia ja meillä oli oikein mukava päivä. Aamulla kävimme ostoksilla hakemassa hieman ruokatarvikkeita, jonka jälkeen pääsimme valmistamaan vaikka minkälaisia herkkuja. Tarjolla oli hämähäkkipizzoja, verisiä nakkisormia, muumiolihapullia ja "silmämunia", eli koristeltuja kananmunia. Makean nälkään loihdittiin "vaahtokarkkiörkkejä", viinirypälematoja, matoja mullassa sekä silmämuffinseja. Juomana oli boolia joka sekin sai halloween vivahdetta käden muotoisesta jääpalasta.

Tytöt pukeutuivat luurankoasuihin ja olivat itse valinneet myös naamarit kaupasta. Alinalla oli perinteinen luuranko- ja Minealla hirviönaamari. Me olimme Leevin kanssa valitettavasti ihan tylsiä omia itsejämme, sillä lopulta ei jäänyt edes aikaa maskeeraukseen. Pakko sanoa että Alina osasi kyllä niin hyvin eläytyä rooliinsa, että välillä melkein oikeasti pelotti!

Kotiin olimme laittaneet kynttilöitä ja kaikenlaisia valoja palamaan sinne tänne. Kummituksia oli sekä pieniä että isoja, roikkumassa ja lymyilemässä vähän missä sattuu. Hämähäkinseittiä oli ripustettu hyllyille sekä tyttöjen kerrossänkyyn roikkumaan. Taustalla soi myös tietysti halloween musiikki. Tunnelma oli oikeasti vähän karmiva, mutta lapset olivat todella innoissaan ja jatkoivat halloweenin viettoa vielä tänäänkin.

Varsinaista ohjelmaa meillä ei sitten lopulta ollut, tytöt leikkivät ja touhuilivat lähinnä omia juttujaan. Oli kyllä kiva nähdä kun heillä oli niin hauskaa, juoksivat kiljuen ja nauraa räkättäen yhdessä mukamas hämähäkkkejä ja kummituksia peläten sinne tänne ja söivät herkkuja. Vaivannäkö oli sen arvoista ja jotenkin sitä näin vanhemmiten tykkää panostaa paljon enemmän esimerkiksi juurikin juhlien järjestämiseen.

Viikonloppu oli oikein onnistunut ja jäi todella hyvä ja rentoutunut fiilis. Tänään vietimme lähes koko päivän Leevin kummitädillä ja oli tosi kiva käydä siellä ensi kertaa. Tarjolla oli oikein maittavaa ruokaa ja lapset viihtyivät paremmin kuin hyvin. Jaajokin nukkui monen tunnin päiväunet ja tykkäsi älyttömästi Leevin kummitädin miehestä! Mikä lie hänessä oli Jaajon mielestä niin hauskaa, mutta melkein nauraa hekotti kun pääsi syliin. Muistan että Alina ja Minea vierasti jo ihan pienestä pitäen kaikkia, Jaajolla on täysin eri meininki ainakin vielä, hymyilee kaikille ja viihtyy vieraidekin sylissä. Toivottavasti teilläkin oli mukava viikonloppu, palataan taas.

- Liisa

Joko saa puhua joulusta?

Rakastan syksyä ja talvea, olen aina rakastanut. Kynttilät, villasukat, pimeys ja se tunnelma on jotenkin todella kotoinen sekä rauhallinen. Mitä enemmän lunta, sen parempi!

Joulu on juhlista se minulle ylitse muiden ja olenkin lähes joka vuosi valmistanut jouluruoat itse sekä koristellut kodin viimeisen päälle. Tykkään luoda kotiin jo aikaisin jouluista tunnelmaa, usein joutuu vähän toppuuttelemaan itseään ettei joululaulut soi jo lokakuussa...

Perinteisesti olemme viettäneet joulua ihan vain oman perheen kesken, hyvästä ruoasta ja yhdessäolosta nauttien. Parasta on herätä aamulla joulukinkun tuoksuun, ruokailla yhdessä pitkän kaavan mukaan, katsoa joulupukin kuumaalinjaa ja kuunnella joululauluja.  Illalla sitten käpertyä aikuisten kesken viltin sisään kynttilöiden valossa, vaikka viinilasillisen kera. Voi ei, mä niin kaipaan jo joulua! Leevi ei ole niinkään jouluihmisiä, mutta onneksi hän on suhteellisen hyvin jo sopeutunut tähän minun jouluhössötykseeni.

En ole sitä tyyppiä, joka juoksee pitkin kauppoja ostamassa puolelle suvulle joululahjoja. Minulle joulussa ei ole tärkeintä lahjat ja se tyypillinen ihmisten kulutusjuhla, vaan tunnelma. Toki ostamme lapsille muutaman paketin ja mahdollisesti myös yhteiseksi jotakin kivaa tekemistä, kuten lautapelin tai muuta sellaista. Saa nahdä tuoko meille lahjat ihka aito joulupukki sisälle asti, vai jättääkö hän kiireessä paketit jälleen oven taakse.

        Pahoittelut kuvanlaadusta, mutta tunnistaako joku tämän pukin? 😂 

Olen aina ollut sitä mieltä että tekokuusta meille ei kotiin tuoda, vaan aito sen olla pitää. Kuusen tuoksu on niin mahtava ja onhan se myös kaunis sekä luo sellaista perinteisen joulun tuntua. Viimejouluna jouduin kuitenkin pyörtämään päätökseni, sillä kuusi olisi todennäköisesti ollut täysin ilman neulasia, siihen malliin Minea sitä käsitteli. Tänä jouluna kuitenkin hankimme oikean kuusen, Minea on jo iso tyttö ja Jaajo ei vielä kuusen kimppuun pääse, mahtavaa!

Ajattelin vielä myöhemmin tässä ennen joulua kirjoittaa teille vähän tarkemmin meidän jouluperinteistä, siitä mitä meidän joulupöydästä ehdottomasti löytyy ja paljon muutakin ihanaa jouluhömpötystä on tulossa. Suunnitteilla on myös mahdollisesti joulukalenteria tänne bloginkin puolelle, muutama luukkukin on jo tekeillä! Huomenna luvassa juttua meidän halloweenista.

- Liisa

Torstai on toivoa täynnä, tai sitten ei.

Aamulla Alina valitti väsymystä ja yö oli mennyt hänen osaltaan levottomasti, todennäköisesti jotakin painajaisia nähnyt. Herättelin häntä ihan normaaliin tapaan ja heti kädellä tunsin että normaalia kuumempi on iho, lämpö oli nousussa.

Eikun päiväkotiin ilmoitusta ja aamupalan tekoon, luvassa oli pian Jaajon neuvola joten pikaisesti aamutoimet pois alta ja valmistautuminen lähtöön. Alina aukaisi sälekaihtimet ja kurkisti ulos, voi sitä ilon ja kiljumisen määrää kun huomasi että vihdoin ulkona on lunta, hän on odottanut sitä jo ties kuinka kauan! Tytöt alkoivat heti kaivamaan talvivaatteita ja luistimia esille, jouduin hieman toppuuttelemaan että ei vielä sentään jäätä ole yhdessä yössä ehditty tekemään.

No, kuten arvata saattaa autossa oli vielä kesärenkaat alla, mutta ajattelimme että kyllä niillä tämän päivän vielä selviää. Virhe. Leevi oli lähdössä käymään tankkaamassa auton pikaisesti ennen meidän lähtöä neuvolaan. Parkkipaikalle johtaa sellainen suhteellisen jyrkkä ylämäki, ja havaitsimme jonkun ajan kuluttua että sitä ei muuten kesärenkailla ylös pääse, ei kyllä mitenkään. Pieni paniikki meinaa vallata mielen, mutta minä reippaana naisena heitin Jaajon rattaisiin ja lähdin pinkomaan kohti neuvolaa, tai siis pikemminkin yritin.

Uusia rattaita ei luonnollisestikaan oltu ehditty lumessa kokeilla aikaisemmin ja totesin heti alkumatkasta että ne eivät ole siihen soveltuvat. Pyörät jäätyvät, eivät pyöri ja minä työnnän lukkiutuneita rattaita pitkin Hyvinkäätä muistuttaen lähinnä lumiukkoa, Jaajon luonnollisesti nukkuessa tyytyväisesti koko matkan. Eräs raksamies katsoi menoani ja tuumasi että on varmaan mukava työntää vaunuja tällä kelillä, niin. Melkein jo itkua tirautettuani pääsin vihdoin perille. Litimärkänä sekä lumesta että hiestä, mutta sentään ajoissa. Puuskuttaen sisään neuvolaan jolloin meidän terveydenhoitaja jo tulikin auttamaan tavaroiden kantamisessa, näytin kuulemma siltä että olisi hyvä päästä tasaamaan hengitystä jo huoneeseen. Kyllä kiitos. Neuvolakuulumisista sen verran jo tässä postauksessa, että kaikki oli vallan hyvin. Jaajo kasvaa hienosti ja tasaisesti, hän on jäntevä ja taitava hymypoika, naureskeli vain terveydenhoitajan tutkiessa.

Neuvolan jälkeen oli edessä matka takaisin kotiin, mikä kesti pienen ikuisuuden. Selvisin kuitenkin hetkellisen epätoivon saattelemana kotipihalle, jolloin oli pakko soittaa Leevi työntämään loppumatkan. Ei paljon muuta treeniä tänään tarvittu, jalat särkevät edelleen. Loppupäivä menikin sitten ihan normaalien kotiaskareiden parissa, tyttöjen kanssa loputonta lumisadetta ihmetellen. Saimme tuossa illansuussa jopa ne talvirenkaat paikalleen, josko huominen aamu sujuisi hieman jouhevammin, kun lähdemme halloweenia varten ostamaan ruokia sekä muita puuttuvia juttuja. Näillänäkymin pidämme halloween kekkeritkin jo huomenna, kun Alinakin on kotona, tietysti vähän hänen voinnistaan riippuen.

- Liisa

Sormiruokailun aloittaminen, milloin ja miksi?

Jaajo on jo reilusti yli neljän kuukauden ikäinen ja pian alkaa kiinteiden ruokien aloitus olla ajankohtaista. Ajatuksena se kuitenkin tuntuu vielä todella kaukaiselta, eihän meidän pikkuinen osaa edes istua vielä! No, nopeasti tässä varmaan taidot kehittyvät, josko Jaajo jo kuuden kuukauden kynnyksellä pystyisi tuettuna syöttötuolissa ruokailemaan. Tästä linkistä pääset lukemaan THL:n tämän hetken suositukset lisäruokien aloittamisesta.

Me olemme suunnitelleet että kiinteiden ruokien maistelun aloitamme kuuden kuukauden iässä sormiruokailemalla, tietysti vauvan omat valmiudet huomioiden. Näin toimimme Mineankin kanssa ja hän on ruokaillessa jo todella omatoiminen ja kaikkiruokainen sekä muutenkin kasvanut hienosti. Koen meille sormiruokailun hyväksi vaihtoehdoksi, siinä lapsi pääsee tunnustelemaan, motoriset taidot kehittyvät ja lapsi saa omatoimisesti päättää miten ja kuinka paljon syö sekä sen, mitä syö. Ruoat ovat eri näköisiä, mallisia ja tuntuisia, näin ruokailusta tulee myös mukavaa ja mielenkiintoista.

Muistelisin, että ensimmäisiä sormiruokia Minealla oli bataatti- ja avocadolohkot ja näillä todennäköisesti aloitamme tälläkin kertaa. Jos mitään estettä tai muuta poikkeavaa ei ilmene, niin aiomme ottaa uusia makuja mukaan melko rivakalla tahdilla. Äidinmaito on toki se pääasiallinen ravinto vuoden ikään saakka, joten sinällään mitään kiirettä ei ole.

Pyrimme tekemään koko perheelle sellaista ruokaa, mikä olisi Jaajolle myös sopivaa syötäväksi. Ruokaan emme normaalistikaan laita suolaa vaan lisäämme sen omalle lautaselle ja usein kerma on kaurakermaa, joten mitään suuria muutoksia ei kuitenkaan tarvitse tehdä. Aluksi tietenkin kaikki juurekset pitää olla todella pehmeäksi kypsennetty ja vihanneksista ensin valita ne helpoimmin syötävät.

Jännä nähä millainen pupeltaja tästä kaverista oikein tulee ja miten meidän ruokailut alkaa sujumaan! Miten meidän pikkuisesta onkin kasvanut näin iso poika, kohta aletaan lähennellä jo puolenvuoden rajapyykkiä, apua! Postauksen kuvissa esiintyy Minea aivan sormiruokailunsa alkutaipaleella, suloinen pieni ollut hän!

- Liisa

Paluu arkeen

Maanantai, jälleen paluu arkeen syysloman jäljiltä ja elämäntaparemontin startti. Aamu alkoi ihan mukavasti, kunnes hammasta alkoi särkemään niin että oli pakko varata aika heti samalle päivälle. Leevi luonnollisesti joutui tulemaan kotiin kesken koulupäivän lapsia katsomaan siksi aikaa,  eikä nyt ilmeisesti pääse kurssia läpi tuon poissaolon takia. Asiaa ei varmasti myöskään helpota se, että huomenna on jälleen aika hammaslääkärin tuoliin, mutta hammaskivenpoiston merkeissä. Olen todennut että koulun ja perhe-elämän yhdistäminen on suoraan sanottuna ihan helvetin vaikeaa. Lisäksi Minea kiukutteli ja haki huomiota jatkuvasti keksimällä kaikenlaista, kuten tyhjentämällä Taavin vessalaatikkoa ympäri olohuonetta ja repimällä kaikki dvd:t alas hyllyiltä kielloista huolimatta.

Ajattelin aamulla että jossain vaiheessa päivää teen tehokkaan kotitreenin, kyllähän nyt hetki on aikaa. Mutta ei, taas on painettu tukka putkella menemään koko päivä ja nyt on vaan pakko hengähtää. Tunnin reippaalla kävelylenkillä sentään käytiin ja sain itseni aika hapoille jyrkkiä mäkiä tarpoessani vaunujen kanssa. Päätettiin ottaa sekä Minealle että Jaajolle rattaat mukaan ja molemmat nukahtivatkin lähes heti alkumatkasta. Täytyy todeta että välillä ne sisarusrattaat saattaisivat olla aika kätevät...

Nyt on olo kyllä taas kaikkensa antanut ja taidankin tästä kaatua suoraan sänkyyn. Stressi painaa päälle ja oikeastaan odotan vain kevättä ja meidän elämän uutta alkua. Onneksi kohta onkin jo joulu, pakko sanoa että sitä myös odotan innolla ja todennäköisesti taas hurahdan joulukoristeisiin ja muuhun hömppään, kunhan kaivan ne tuolta kellarista esiin. Ehdotin jo Leeville että jos tänään, mutta sain luvan aloittaa hössöttämisen vasta marraskuun puolella...

-Liisa

Rakkaus

                   

"Sinä maailman suurin 
pieni ihme 
tulvillaan viattomuutta. 
Avuton, 
minua tarvitset. 
Silti vahva 
minua opettamaan."

Rakkaus tätä pientä kohtaan on jotain niin ääretöntä. Olen onnellinen. ❤ 

- Liisa

Halloween askarteluja

Me pidämme halloweenina eräänlaiset "halloweenbileet" tyttöjen kanssa ja olemme aloittaneet jo valmistautumisen, koristeita askartelemalla. Tarkoituksena olisi siis koristella koti karmivasti ja tehdä hurjaa hirviöruokaa, kuten Alina sanoi. Meillä on jemmassa hämähäkinseittiä hämähäkkeineen ja lisäksi teimme itse pieniä pöytähaamuja sekä isompia haamuja niin lattialle, hyllyjen päälle kuin kattoonkin roikkumaan. Haamuaiheella myös jatketaan viirinauhoissa, joita teimme muutamia erilaisia. Menu meillä on myös viimesilausta myöden suunniteltuna, kuten myös tyttöjen asut. Me aikuiset vielä mietitään omia hahmojamme, saa nähdä miksikä muututaan!

Askartelut olivat mahdollisimman helppoja ja yksinkertaisia. Viirinauhat eivät vaatineet muita tarvikkeita kuin nauhaa, kartonkia, mustan tussin, sakset ja teipin. Ensin leikkasin erikokoisia ja muotoisia haamuja, joille piirrettiin yhdessä kasvot. Tämän jälkeen teippasin haamut kiinni nauhaan ja valmista tuli. Ovat ainakin persoonallisen näköisiä!

Näiden lisäksi teimme harsoista, kosteuspyyhkeistä ja hyttysverkosta kummituksia. Tarkoitus oli tehdä nämä pelkistä harsoista, mutta verkko kyllä osoittautui parhaimmaksi, sillä se on jo lähes kuivunut muiden ollessa vielä likomärkiä. Kosteuspyyhkeet taas näyttävät parhaimmilta noissa pienissä pöytähaamuissa, pitää olla vähän luova, haha!

Eli aloitettiin tekemällä liimavesiseos, minkä tein suhteella kaksi osaa liimaa ja yksi vettä. Puhalsimme valmiiksi kolme ilmapalloa ja alunperin ajattelin että viritän ne muovipullon päälle ja asetan coctailtikut pulloihin haamun käsiä varten, mutta se ei onnistunut. Päädyin sitten laittamaan pallot ruukkujen päälle, siinä ne pysyivät hyvin. Pieniä kummituksia varten käytimme pesupalloja.

Eli sopivaksi leikattu hyttysverkko ja harsot kasteltiin liimaseoksessa, ylimääräinen liima puristettiin pois. Harsot ja verkko aseteltiin pallon päälle niin, että reunoista muodostui ikäänkuin jalat, jolloin ne pysyvät pystyssä kuivuessaan. Sama käsittely tehtiin myös kosteuspyyhkeille ja laitettiin ne pesupallojen päälle samalla kaavalla. Sitten vain odotetaan että ne kuivuvat ja piirretään tussilla haamulle kasvot. Meillä tosiaan ovat vielä kuivumassa, saa nähdä minkälaisia saatiin aikaiseksi! Näyttävimpiä niistä saa kun laittaa haamujen sisälle vielä led tuikut, pimeässä hohtavat hienosti.

Minkälaista muuta ohjelmaa sitten ajattelin halloweeniksi järjestää? Mielessä kävi että piilottelisin asuntoon heijastimia, joita sitten voi pimeässä etsiä taskulamppujen kanssa. Kun löytää heijastimen, niin piilopaikasta saa vihjeen mahdollisesti seuraavasta löytöpaikasta, tarran tai jotain muuta pientä. Katsotaan ehkä jokin halloween aiheinen elokuva ja tietysti syödään kaikenlaista ällöttävää, mutta hyvää ruokaa.

Päivän menusta ja ohjelmasta tulee vielä oma postauksensa, sekä tietenkin paljon kuvia.

- Liisa

Istukkaprintti

Varoituksen sanana alkuun, postaus sisältää aitoa kuvamateriaalia istukasta ja verestä, jos olet herkkä moisille asioille, älä lue eteenpäin.

Tänään koitti vihdoin se päivä kun raaskin sulattaa istukan ja alkaa painamaan sillä kuvaa kartongille. Istukka on jotenkin herättänyt suuria tunteita, se on kasvattanut lapsestani terveen ja hyvinvoivan, kuljettanut ravintoa ja napanuoralla on pikkuinen Jaajo vatsassani leikkinyt ja sitä imeskellyt. Miettikää nyt mikä ajatus!

Minä en itse henkilökohtaisesti voi ymmärtää mikä istukasta tekee jonkun, varsinkin äidin mielestä ällöttävän. Poikkeuksena nyt tietysti se jos verta kammoaa tai muuten ei siedä nähdä mitään sen kaltaista. Alina oli aivan valtavan innoissaan katsomassa kun istukkaa käsittelin ja maalasin. Alun hämmästelyn jälkeen hän oli ihan että " Wau, tuosta Jaajon napaan meni ruokaa. Äiti ole varovainen ettei se mene rikki, se on niin hieno!". Valmista kuvaa hän ihasteli ja sanoikin että se on ihan taikapuun näköinen. Niinhän se onkin, elämänpuu. Jos siellä joku kukkahattutäti nyt on täysin kauhistunut, niin monella on tälläkin hetkellä varmasti jotain ruhonosia jääkaapissa, lapsen kanssa niitä yhdessä valmistatte ja syötte. Istukan takia kukaan ei ole edes kärsinyt ja se nyt on niin luonnollinen asia kun voi olla, nimenomaan varsinkin lapsen mielestä!

Jos nyt sitten itse aiheeseen eli sen istukkaprintin maalaamiseen ja painamiseen. Olin siis varannut itselleni paksua valkoista kartonkia, sormivärejä, leivinpaperia, talouspaperia, siveltimen ja pyyhkeen. Aluksi siirsin istukan leivinpaperille ja asettelin napanuoran mieleiseeni muotoon. Olen nähnyt että jotkut asettelevat sen sydämen tai vaikka spiraalin muotoon, mutta ajattelin itse laittaa niin että se muistuttaisi mahdollisimman paljon puun juuria. Levitin istukan päälle hieman lisää verta pussin pohjalta ja asetin kevyesti kartongin sen päälle. Hellästi painellen syntyi kaunis verellä tehty printti. Ihana yksityiskohta on tuo pieni veripisarasta muodostunut sydän!

Tämän lisäksi kuitenkin suunnitelmana oli tehdä sormivärein painettu kuva, joten kuivasin istukan pyyhkeen ja paperin avulla, jonka jälkeen aloin maalaamaan suonien kuvioita sormin sekä siveltimellä. Oli vaikea valita värejä, mutta lopulta sain siitä kuitenkin mieleisen. Jälleen maalaamisen jälkeen asetin istukan päälle kartongin, jonka mahdollisimman varovasti painelin ja irroitin.

Olen aivan älyttömän tyytyväinen lopputulokseen! Niin kaunis ja hieno muisto Jaajon raskausajasta ja synnytyksestä. Harmittaa ettei Alinan tai Minean istukasta ole vastaavia taideteoksia, mutta mennyttä on turha enää murehtia. Aion hankkia vielä tietysti kehykset kuvien ympärille ja asettaa ne johonkin aitiopaikalle.

Onko täällä ketään kuka olisi vastaavanlaisia kuvia tehnyt tai mahdollisesti aikoo tehdä? Mitä olette mieltä, onko istukka teille merkityksellinen vai pakollinen paha joka joutaa suoraan roskiin synnytyksen jälkeen?

Huomenna päästäänkin blogissa halloweeniaskartelujen pariin!

- Liisa