Mitä kuuluu lapsille?

Pitkästä aikaa voisin kirjoittaa teille hieman lasten kuulumisia. Alinan asioista olen todella vähän blogin puolella kertonut, ihan siitä syystä että se mitä julkaisen ei ole pelkästään minun päätettävissäni. Tulen jatkossakin melko pintapuolisesti kertomaan Alinasta ja häneen liittyvistä asioista.

Tänään aamulla oli sekä Jaajon, että Minean neuvolalääkäriaika. Yksin näiden kahden kanssa lähteminen ylipäätään minnekään on omanlaisensa suoritus, mutta olimme kunniakkaasti jopa etuajassa neuvolan aulassa odottelemassa. Lääkäri sujui todella hienosti, Minea oli kovin rohkea ja oikein iloisena teki mitä lääkäri pyysi, olen ylpeä pienestä neidistäni. Jaajokin oli ihan uskomattoman lupsakka tapaus, hän vain hymyili hampaatonta hymyänsä ja hekotteli lääkärin häntä pyöritellessä. Ei voi muuta sanoa kuin että on kyllä niin erilainen vauva kuin tytöt olivat! Kaikki siis molemmilla hyvin. Kasvavat tasaisesti, mitään poikkeavaa ei ole ja saimme kehoitukseksi vain jatkaa samaan malliin, jes.

Heillä molemmilla on aivan järjetön kehitysspurtti meneillään. Minea on alkanut puhumaan kahden sanan lauseita ja sanavarastoa on todella paljon, joka päivä tulee ainakin yksi sana lisää. Hän ei kotona enää käytä vaippaa, ja osaa hädän yllättäessä rynnätä potalle itse. Jaajo taas on tässä ihan kahden viikon sisällä kasvanut selvästi isoksi pojaksi. Hän seuraa toisten tekemisiä ja naureskelee tytöille ja heidän touhuilleen. Leluja hän seurailee ja kurottelee ottamaan käteensä, eräs päivä hän myös nosti itsensä käsien varaan. Saa nähdä koska meillä istutaan itse, ja sitten kävellään. Hui. Melkein meinasin unohtaa, Jaajolla puhkesi tänään myös kaksi ensimmäistä hammasta! Päivällä mietin että kylläpä ikenien puraisu tississä tuntui terävältä, mutta jätin asian sikseen. Myöhemmin illalla hän puraisi minua sormeen, jolloin hampaat jo todella tunsi nahoissaan. En ole minkäänlaisia kipuiluja huomannut hampaiden puhkeamisesta syntyneen, mutta ollaan jokaisen kanssa kyllä päästy helpolla sen suhteen, onneksi.

Alkaa olla sellainen olo että ihan pikkuvauva aika ollaan jo pian ohitettu ja kohta uudenlainen arki koittaa kun Jaajokin lähtee liikkumaan ja ymmärtää ympäristöstä enemmän asioita. Se tuntuu jokseenkin helpottavalta, on elämä pienen vauvan kanssa loppujenlopuksi aika raskasta, kun hänen on oltava iholla kiinni jatkuvasti ja on täysin riippuvainen muista ihmisistä. Jotenkin sitä on myös jatkuvasti ollut epävarma omasta toiminnastaan ja vauvan tarpeista kun kitinää tai itkua ei aina välttämättä pysty/osaa tulkita täysin oikein. Nyt alkaa eleet olla jo hyvin selkeitä ja selvästi joko on tyytyväinen tai ei, eikä kitise enää muuten vain. Näin on hyvä.

- Liisa